Juhannus. Tuo keskikesän juhla, joka kuluu suurimmaksi osaksi sääskiä läpsien ja makkaraa syöden. Tämän vuoden juhannus oli ehkä paras oman elämäni aikana. Juhannusaaton vietin aamukymmenestä iltayhteentoista häissä tarjoilijana. Ihanat häät ja iloisia ihmisiä! Olin niin poikki päivän jälkeen, että jaksoin vaivoin raahata ahterini savusaunan lämpöön, mutta kyllä se kannatti! Mikä sen parempaa kuin istuksia lauteilla limelonkero vierellä ja vain kuunnella hiljaisuutta. Ja suoraan saunasta laavulle, jonka penkeillä istuskelee tätejä, serkkuja ja mummu, joka on paistanut eetvartti makkaran juuri minua varten. Ahh, ihanuutta <3
Lauantaina suunnitelmat olivat suuret ja oli tarkoitus mennä lenkille. Voittiko juhannuksena lenkki vai äärimmäinen halu tehä ite maailman paras pottusalaatti, jonka kylkeen mummu savusti lohen. Söin mielummin. Ei siis ehditty lenkille, koska piti mennä saunaan ennen tansseja. Savusauna, minä, täti ja saunajuomat. Meillä oli lystiä. Ja sitten tällättiin. Mentiin Nuijamiesten lavalle tansseihin! Lava on se paikka, missä rekkaat serkkuni V ja M, ovat viettäneet kaikki lauantait 15-18 vuotiaina ja minä en ollut käynyt siellä ikinä. Ja olen jo 20. Säälittävää. Mutta nyt tein sen. Lähdin juhannustansseihin kukkamekkoon pukeutuneena. Tätiseurassa. Siellä oli paljon humalaisia henkilöitä, hirveästi tuttuja ja kauhean paljon sukulaisia, mutta kaikkein eniten kaikista siellä oli limaisia ja lipeviä miehiä. Yksikin roikkui neulepaidassani ties kuinka kauan ja aneli, että suutelisin häntä, koska olen niin kaunis. Imartelevaa toki, mutta kun itse olet parikymppinen ja kosija viisissäkymmenissä niin vaikea lämmetä! Kaikenkaikkiaan oli kuitenkin kovin mukava ilta!
Sunnuntaina kävin lenkillä, mutta myös söin hyvin! Ilta kului ylikiiminkiläisten kesäteatterinäytelmässä Tuulentuvan tarinoita, jonka jälkeen serkkuni H tajoili 31-vuotis täytekakkukahvit! Oli herkkukakkua!
Tällaisista asioista kuin savusauna, sukulaiset, iloiset ihmiset, rakkaus ja hyvä ruoka voi siis rakentaa niin toimivan paketin, että juhannuksesta tulee maailman parhain! Ei ole kiire minnekkään eikä haittaa, vaikkei ehditäkkään, se on kesässä parasta!
-Anna
maanantai 24. kesäkuuta 2013
tiistai 18. kesäkuuta 2013
Mahtava päivä
Parissa päivässä ehti koko elämä kääntyä taas päälaelleen! Uskomatonta miten totaalisesta epätoivosta voi nousta hetkessä pilvien yläpuolelle paistattelemaan auringon valossa. Kaikki alkoi ylitöistä, jotka ei selvästikkään sovi mulle, sillä onnistuin väsyneenä jopa hajottamaan 3 lekaa. Kyllä kolme! Lähtiessäni kotiin toisesta ylityöstä olin niin väsynyt, että jopa lusikan putoaminen olisi saattanut aiheuttaa hirvittävän itku-hysteria kohtauksen. Menin hetkeksi nukkumaan ja sitten lähdin junalla Oulua kohti ja junamatka meni aikalailla nukkuessa myös, joten perille päästyä olin ihmeellisessä euforisessa koomatilassa, ettei mikään tuntunut oikein miltään. Seuraavana aamuna heräsin pitkän yön jälkeisessä onnellisuuden tunteessa ja lähdin yliopistolle tulostamaan artikkeleita kandia varten. Kävin sitten samalla juttelemassa kandi ohjaajalleni ja hän kertoi, että olisi mahdollista hakea kandiaiheeseni liittyvää rahoitusta ja jos (erittäin pieni mahdollisuus) rahoitusta saataisin, voisin mahdollisesti tehdä gradun! Hölmöä innostua, kun aikaa on niin vähän kandin värkkäämiseen ja rahoitusmahdollisuus on todella pieni, mutta unelmistahan se elämä yleensäkkin koostuu. Pakko tässä välissä mainita, vaikken yleensä hirveästi suomalaisesta musiikista pidä enkä varsinkaan iskelmä tyyppisestä, mutta Jonna Tervomaan Minä Toivon on aivan mahtava! Sanoitus on mielestäni aivan paras, sillä juuri tätä minäkin haluan mun elämältä. Haluan tehdä kaiken ja nähdä kaiken ja kun sanon kaiken tarkoitan sekä sitä ihanaa että kamalaa mitä elämään kuuluu. Kun mun polvi hajosi viime syksynä, tuntui että tässä se oli, mun elämä loppu tähän, mutta nyt kun se on jo melkein parantunut olen onnellinen jokaisesta juoksuaskeleesta, joka repii reisilihasta, koska sitä tunnetta en oo pitkään aikaan saanu tuntee. Tosiaan fysioterapiassa ei mennyt ihan niin hyvin kuin toivoin ja viimeinen totuus on, ettei se ole vielä kunnossa. Koordinaatio/kestävyyskyky on 15% vasempaa jäljessä ja 10% olisi hyväksyttävän rajoissa, mutta mulle riittää että juoksin maratonin ja fyssari lupasi tuon eron tasottuvan pikkuhiljaa, kun alan uskaltaa tehdä tosissaan tuolla oikealla.
Päivä parani kerta hujauksella, kun sain helpotettua mun Annaikävää, vaikka vain kovin pikaisesti ehdittiin nähdä. Niin ja nähtiinpä kaksi kemistiä treffeillä!!! Ihanaa kun tietää juoruja muita aiemmin!! Parhaat uutiset tuli kuitenkin Kokkolasta, sillä mulle oli tullut kirje Irlannista! En voinut uskoa todeksi, koska olin jo täysin luopunut toivosta ja asennoitunut palaavani syksyllä Oulun riemunkirjavaan yliopistoon, mutta kirje oli vihdoin tullut perille! Käskin äitin heti avata ja kun äiti ensimmäisenä sanoi siellä olevan asuntoesitteen tiesin sen!! OLIN PÄÄSSYT SISÄÄN!!!! IRLANTIIN!! DUBLINIIN!! MINÄ!!! Sekosin täysin ja soitin KAIKILLE ja päivitin tietysti facebookkiin. Samalla kiertelin kaupunkia täysin päämäärätömästi ja kun kello alkoi lähestyä Jonnan tapaamisaikaa tuli hoppu hoksata missä olen ja miten löydän Biskettiin. Tajusin olevani kenkäkaupassa, mutta jostain syystä kaikki ovet oli piilotettu, joten jouduin kääntymään myyjän puoleen, joka hetkellisen tuijotuksen jälkeen korjasi kasvoilleen palvelen ilomielin-ilmeen ja ohjasi minut lähimmälle ovelle. Harhailin kohti Biskettiä ja säikähdin Jonnan tervehtiessä minua iloisesti. Pikaisen halaamisen jälkeen kerroin ja voi kuinka ihanaa olikaan kertoa, kun näki että toinen oli onnellinen minun puolesta. Saatuamme herkulliset leivokset (suosittelen mustikkakoria) eteemme puhuimme ja nauroimme aivan älyttömästi ja taisimmepa saada muutaman vihaisen katseen viereisistä pyödistä, mutta se ei haitannut yhtään! Jonna paljasti, että niiden kissalle olisi pentuja tulossa, joten aloin suunnitella Simon reissua! Kaikkiaan päivä oli yksi parhaimpia mitä muistan elämässäni olleen!
Tähän loppuun vielä anteeksipyyntö huutomerkkien ylikäytöstä en vaan voi sille mitään :D
-Rosa
Päivä parani kerta hujauksella, kun sain helpotettua mun Annaikävää, vaikka vain kovin pikaisesti ehdittiin nähdä. Niin ja nähtiinpä kaksi kemistiä treffeillä!!! Ihanaa kun tietää juoruja muita aiemmin!! Parhaat uutiset tuli kuitenkin Kokkolasta, sillä mulle oli tullut kirje Irlannista! En voinut uskoa todeksi, koska olin jo täysin luopunut toivosta ja asennoitunut palaavani syksyllä Oulun riemunkirjavaan yliopistoon, mutta kirje oli vihdoin tullut perille! Käskin äitin heti avata ja kun äiti ensimmäisenä sanoi siellä olevan asuntoesitteen tiesin sen!! OLIN PÄÄSSYT SISÄÄN!!!! IRLANTIIN!! DUBLINIIN!! MINÄ!!! Sekosin täysin ja soitin KAIKILLE ja päivitin tietysti facebookkiin. Samalla kiertelin kaupunkia täysin päämäärätömästi ja kun kello alkoi lähestyä Jonnan tapaamisaikaa tuli hoppu hoksata missä olen ja miten löydän Biskettiin. Tajusin olevani kenkäkaupassa, mutta jostain syystä kaikki ovet oli piilotettu, joten jouduin kääntymään myyjän puoleen, joka hetkellisen tuijotuksen jälkeen korjasi kasvoilleen palvelen ilomielin-ilmeen ja ohjasi minut lähimmälle ovelle. Harhailin kohti Biskettiä ja säikähdin Jonnan tervehtiessä minua iloisesti. Pikaisen halaamisen jälkeen kerroin ja voi kuinka ihanaa olikaan kertoa, kun näki että toinen oli onnellinen minun puolesta. Saatuamme herkulliset leivokset (suosittelen mustikkakoria) eteemme puhuimme ja nauroimme aivan älyttömästi ja taisimmepa saada muutaman vihaisen katseen viereisistä pyödistä, mutta se ei haitannut yhtään! Jonna paljasti, että niiden kissalle olisi pentuja tulossa, joten aloin suunnitella Simon reissua! Kaikkiaan päivä oli yksi parhaimpia mitä muistan elämässäni olleen!
Tähän loppuun vielä anteeksipyyntö huutomerkkien ylikäytöstä en vaan voi sille mitään :D
-Rosa
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Suuren urheilujuhlan tunnelmia
Venlojen viestin lähtölaukaus kajahti, kun pystytin telttaa. Yksi meistä neljästä oli lähtenyt matkaan. Siinä kohtaa alkoi jännittää oikein todella.
Meillä oli tänä vuonna kokoonpanossa minun lisäksi M, I ja S. Ensimmäiselle osuudelle ryntäsi M, porukan kilpailuhenkisin tsemppaaja, joka jätti suunnistuskaverinsa 8 km taivalluksen jälkeen viimeisellä rastivälillä, leimasi maalissa sijoituksella 1054 ja toimitti kartan I:lle, joka lähti viemään viestiä toisella osuudella. I ilmoitti suunnistuksen jälkeen tarvitsevansa kavereita metsässä enemmän juoksemiseen kuin suunnistukseen. Eteneminen voi siis hidastua, jollei joku huolehdi, että hän juoksee. Matkaa 2. osuudella oli reilu 6 km ja I saapui vaihtoon tunti ja 17 minuuttia lähtönsä jälkeen. Sitten olikin oma vuoroni.
Kaverin odottelu puomilla on pahinta. Vaihtoalueen bajamajoissa on ruuhkaa ja tuntuu, että jännäkakka tulee housuun (onneksi siltä vältyttiin tälläkin kertaa), pitää tarkistaa monta kertaa (noin puolen minuutin välein), että vasemman käden peukalossa on kiinni kompassi ja oikean käden pikkurillissä emit ja vain odotella. Tänä vuonna jännitin, tuleeko I vaihtoon ennen kuin kärki maaliin. Tulivat yhtä aikaa. Kaikki jännitys kuitenkin haihtuu samantien, kun saa kartan käteen ja pääsee matkaan. Ei yksinkertaisesti voi ajatella ylimääräisiä, täytyy keskittyä suunnistamaan. Oma suoritukseni meni tänä vuonna hyvin, kulutin aikaa reilulla 6 km tunnin ja 11 minuuttia. Yhden pienen pummin tein, kun ajauduin vähän liikaa oikealle, keskelle vihoviimestä pusikkoa. Eihän siellä päässy yhtään mihinkään ja kirosin mielessäni, miksen heti tajunnut olevani missä sattuu. Kirosin ehkä myös ääneen. Pääsin maaliin sijalla 1069, olin nostanut sijoitusta 29 pykälää, ja lähetin matkaan ankkurin, S:n.
S:n suorituksen aikana ostin itselleni uudet suunnistussukat sekä ihka-aidon Fjäll Rävenin Kånken-repun, josta olin haaveillut pitkään! S suoritui mahtavasti, nosti sijoitusta 96 pykälää ja toi joukkueemme maaliin loppusijoituksella 973! Tonnisakkiin, mahtavaa! Fiilis oli kaikilla aivan upea ja täytyy todeta, että oli parhain juoksu meiltä ikinä! Tyytyväisinä päästiin siis koko joukkueen voimin saunomaan.
Melkein heti saunan jälkeen koittikin miesten vuoro lähteä mettään. Lähtö tapahtui klo 2300 ja voittaja saatiin maaliin puoli seitsemän aikaan aamulla. Miehet siis suunnistavat yöllä. Ja minä, M ja I valvottiin koko pitkä yö seuraillen miesten viestin etenemistä ja kirkkaiden otsalamppujen muodostamien kiiltomatojen saapumista vaihtoon. Oli kylmää ja väsytti, mutta ei menty nukkumaan. Aamulla saatettiin olla hieman ylpeitä valvomisesta ja kömmittiin hetkeksi telttaan. Ei uni kyllä tullut ja vieläkin paleli, joten hetken levon jälkeen takaisin ylös ja aamupalalle.
Jukolassa tunnelma on ihan omanlaisensa. Kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä ja käyttäytyvät kuin tuntisivat toisensa. Suunnistajia oli tänä vuonna yli 16 000 ja sen lisäksi huima joukko kisaturisteja ja talkoolaisia! Kyllä siihen vain jää koukkuun ja joka vuosi on päästävä uudelleen! Aion vielä joskus houkutella Rosankin mukaan vaikka ihan turistiksi!
-Anna
perjantai 14. kesäkuuta 2013
Sinkin kimallusta
Hei!
Taas on kulunut pitkästi viime kirjoituksesta ja tekosyyksi keksin tähän hätään opinnot. Kyllä olen niin kamalan tylsä ihminen, että opiskelen kesällä. No miksi olen näin vammainen? Koska kevät meni juhliessa ja muissa hölmöilyissä enkä halua jäädä jälkeen (ihan tarpeeksi jälkeenjäänyt muutenkin :D). Siispä muutama fysiikan ja kemian kurssi olisi tarkoitus tenttiä ja vielä kandiakin vähän raapustella. Kandia on ollut kiva tehdä ainakin nämä hurjat kaksi päivää.
Nyt sitten otsikon aiheeseen nimittäin sinkiin ja mun ihanaan työpaikkaan. Mää nimittäin taidan rakastaa tätä valimoa! Eikös rakkaudesta sanota, että se satuttaa, innostuttaa, hengästyttää, naurattaa jne? No juuri näitä kaikkia meidän valimolta löytyy. Pari kertaa on jo meinannu nahka käristyä, mutta vielä olen ehjä. Ihanaa tässä hommassa on, että jokainen työpäivä haastaa fyysisesti. Eilenkin kottikärryssä oli 300 kiloa painoa ja täytyi hypätä koko painolla kärryn päälle ja rukoilla painovoimalta apua, että sai kärryt edes työnty asentoon, sitten vielä lykkiä ne hallin toisesta päästä toisen päähän saakka! Ja voi että kun haluaisin ottaa hallissa kuvia sinkistä, kun se on aivan loistava supermalli! Toisin kuin twillightistä tutulla Bellan näyttelijällä sinkillä on todella monta ilmettä, milloin se kiiltää peilipintana, kimaltaa vasta sataneen lumenlailla ja milloin vaihtaa väriä kullankeltaisesta sähkönsiniseen. Hallista myös tarkkaavainen löytää joutilaiden valureiden hauskoja taideteoksia, mutta erittäin tiukasta kuvauskiellosta johtuen en ole näitä uskaltanut ikuistaa, sillä kauneudessaan ne eivät kuitenkaan voita kiintymystäni tähän työpaikkaan.
Mahtavan työpaikan tästä tekee kuitenkin ehdottomasti mun Hulkit eli hurjan lihaksikkaat työkaverit. Hulkit on hauskaa porukkaa, vaikka joskus jutut lipsahtaa sille puolelle missä mua alkaa punastuttaan, mutta silti niillä on kultanen sydän, ku ne tulee aina auttaan mua, kun oon pulassa! Joskus mulla on tapana liiotella, mutta nää on ihan oikeesti Hulkkeja ja mulla on todistus aineistoo, koska nää viskoo 30 kilon harkkoja kuin sanomalehtiä siinä missä minä äherrän yhden harkon kanssa hiki virraten 5 cm pituisilla askelilla eteenpäin. Olenkin iloinen hallissa olevasta melusta, koska työnnellessäni raskaita kärryjä ja apinan raivolla paiskoessa lekalla puhisen äherrän kuin lihava mies pas€%&lla. Varsinki jätti Hulkiksi ristimäni äijä (jonka vaatteiden saumat repeilee pelkästään lihasten jännittämisestä) työskentelyn seuraaminen saa minut tajuamaan millainen heiveröinen hammastikku todellisuudessa olen, en nimittäin yhtään ihmettelisi vaikka jätti Hulkki joku päivä nostaisi tuollaisen puolen tonnin jumbon yhdellä kädellä...
Niin ja arvatkaas mitä! Yksi mukavimmista Hulkeista toi mulle leivoksen yks päivä!!! Jos oisin 20 v vanhempi oisin varmaan jo ihan lääpällään, vaikka eihän se ikä ole kuin numero :P Köhköh pysytäämpä kuitenkin asiallisena vielä hetken aikaa. Uskon että Hulkit ovat hyväksyneet minut joukkoonsa, sillä uskoisin suorittaneeni hyväksymisrituaalin kunniallisesti, vaikka hetkellisesti lankesin hihittämään hirmuista pikkutyttö hihitystä. Vaikka kysymyksiä poikaystävästä on leikin varjolla heitelty, en ole vielä paljastanut sinkkuuttani. En oikeastaan tiedä miksei tai no tiedän ihan tarkalleen, no koska kokemuksesta olen oppinut, että aina säädöistä vakaviin suhteisiin on parempi pitää irrallaan arjesta mahdollisimman pitkään eli ei kundareita töistä, yliopistolta, naapurista jne. jos haluaa välttyä kiusallisilta suhteen jälkeisiltä kohtaamisilta. Kuitenkin vihaan nykyään valehtelua ja valehtelijoita niin paljon, että suoran kysymyksen kohdalla aion vastata totuudenmukaisesti. Hulkin tapailu voisikin olla mielenkiintoista, sillä nämä ihmiset elävät täysin eri maailmassa kuin yliopistolaiset siis oikeasti ei tarvitse pelätä, että joku kysyy Suomen presidentin nimeä (joka ei nyt taas muistu mieleen). En siis todellakaan väitä, että Hulkit olisi tyhmiä, mutta kiinnostuksen kohteet ovat täysin erilaiset.
No se työpaikan Hulkeista tältä erää. Meidän perheen Hulkki myös isäksi kutsuttu paistoi minulle pitkästä aikaa maailmanparhaita lättyjä! Lupasi myös näyttää minulle mistä katsottiin onko autossa tarpeeksi öljyä, kun on päässyt unohtumaan. Alkaa jo huolestuttaa, että tämmöistä raavaan miehen työtä tehdessä ja vielä auton konepellin alle tutustumisen myötä naisellisuuteni alkaa pikkuhiljaa kadota. Siksipä suuntasin äiskän ja siskon kanssa kalakylpylään hoidattamaan varpaani. Kalat siis nassuttavat kuolleen ihosolukon nälkäisiin kitoihinsa ja auttavat näin ihoa uusiutumaan. Ensin vähän jännitti laittaa jalat kaloja kuhisevaan veteen ja vähän kutitti, mutta melko pian jalat tottuivat kutitukseen. Ihanaa kun tällaisia uusia juttuja rantautuu Kokkolaan, mutta pahoin pelkään, ettei tällainen yksitysyritys tule pärjäämään Kokkolan pikku kaupungissa. Toivotaan kuitenkin parasta, sillä nuo pikku kalat hurmasivat ainakin minut!
Ihanaa kesäistä auringonpaistetta odotellessa tuhlaan muutaman päivän ylitöihin dollarin kuvat silmissä. Seuraavassa päivityksessä selviää vihdoin polven kohtalo, saanko terveen paperit vai pilasinko puolenvuoden tiukan kuntoutuksen jääräpäisyydelläni raahautuessa buranan voimin maratonilla maaliin saakka.
Sormet ristissä aurinkoa toivoen Rosa kuittaa kellon ollessa 2:38 eikä _yhtään_ meinaa väsyttää!
Taas on kulunut pitkästi viime kirjoituksesta ja tekosyyksi keksin tähän hätään opinnot. Kyllä olen niin kamalan tylsä ihminen, että opiskelen kesällä. No miksi olen näin vammainen? Koska kevät meni juhliessa ja muissa hölmöilyissä enkä halua jäädä jälkeen (ihan tarpeeksi jälkeenjäänyt muutenkin :D). Siispä muutama fysiikan ja kemian kurssi olisi tarkoitus tenttiä ja vielä kandiakin vähän raapustella. Kandia on ollut kiva tehdä ainakin nämä hurjat kaksi päivää.
Nyt sitten otsikon aiheeseen nimittäin sinkiin ja mun ihanaan työpaikkaan. Mää nimittäin taidan rakastaa tätä valimoa! Eikös rakkaudesta sanota, että se satuttaa, innostuttaa, hengästyttää, naurattaa jne? No juuri näitä kaikkia meidän valimolta löytyy. Pari kertaa on jo meinannu nahka käristyä, mutta vielä olen ehjä. Ihanaa tässä hommassa on, että jokainen työpäivä haastaa fyysisesti. Eilenkin kottikärryssä oli 300 kiloa painoa ja täytyi hypätä koko painolla kärryn päälle ja rukoilla painovoimalta apua, että sai kärryt edes työnty asentoon, sitten vielä lykkiä ne hallin toisesta päästä toisen päähän saakka! Ja voi että kun haluaisin ottaa hallissa kuvia sinkistä, kun se on aivan loistava supermalli! Toisin kuin twillightistä tutulla Bellan näyttelijällä sinkillä on todella monta ilmettä, milloin se kiiltää peilipintana, kimaltaa vasta sataneen lumenlailla ja milloin vaihtaa väriä kullankeltaisesta sähkönsiniseen. Hallista myös tarkkaavainen löytää joutilaiden valureiden hauskoja taideteoksia, mutta erittäin tiukasta kuvauskiellosta johtuen en ole näitä uskaltanut ikuistaa, sillä kauneudessaan ne eivät kuitenkaan voita kiintymystäni tähän työpaikkaan.
Mahtavan työpaikan tästä tekee kuitenkin ehdottomasti mun Hulkit eli hurjan lihaksikkaat työkaverit. Hulkit on hauskaa porukkaa, vaikka joskus jutut lipsahtaa sille puolelle missä mua alkaa punastuttaan, mutta silti niillä on kultanen sydän, ku ne tulee aina auttaan mua, kun oon pulassa! Joskus mulla on tapana liiotella, mutta nää on ihan oikeesti Hulkkeja ja mulla on todistus aineistoo, koska nää viskoo 30 kilon harkkoja kuin sanomalehtiä siinä missä minä äherrän yhden harkon kanssa hiki virraten 5 cm pituisilla askelilla eteenpäin. Olenkin iloinen hallissa olevasta melusta, koska työnnellessäni raskaita kärryjä ja apinan raivolla paiskoessa lekalla puhisen äherrän kuin lihava mies pas€%&lla. Varsinki jätti Hulkiksi ristimäni äijä (jonka vaatteiden saumat repeilee pelkästään lihasten jännittämisestä) työskentelyn seuraaminen saa minut tajuamaan millainen heiveröinen hammastikku todellisuudessa olen, en nimittäin yhtään ihmettelisi vaikka jätti Hulkki joku päivä nostaisi tuollaisen puolen tonnin jumbon yhdellä kädellä...
Niin ja arvatkaas mitä! Yksi mukavimmista Hulkeista toi mulle leivoksen yks päivä!!! Jos oisin 20 v vanhempi oisin varmaan jo ihan lääpällään, vaikka eihän se ikä ole kuin numero :P Köhköh pysytäämpä kuitenkin asiallisena vielä hetken aikaa. Uskon että Hulkit ovat hyväksyneet minut joukkoonsa, sillä uskoisin suorittaneeni hyväksymisrituaalin kunniallisesti, vaikka hetkellisesti lankesin hihittämään hirmuista pikkutyttö hihitystä. Vaikka kysymyksiä poikaystävästä on leikin varjolla heitelty, en ole vielä paljastanut sinkkuuttani. En oikeastaan tiedä miksei tai no tiedän ihan tarkalleen, no koska kokemuksesta olen oppinut, että aina säädöistä vakaviin suhteisiin on parempi pitää irrallaan arjesta mahdollisimman pitkään eli ei kundareita töistä, yliopistolta, naapurista jne. jos haluaa välttyä kiusallisilta suhteen jälkeisiltä kohtaamisilta. Kuitenkin vihaan nykyään valehtelua ja valehtelijoita niin paljon, että suoran kysymyksen kohdalla aion vastata totuudenmukaisesti. Hulkin tapailu voisikin olla mielenkiintoista, sillä nämä ihmiset elävät täysin eri maailmassa kuin yliopistolaiset siis oikeasti ei tarvitse pelätä, että joku kysyy Suomen presidentin nimeä (joka ei nyt taas muistu mieleen). En siis todellakaan väitä, että Hulkit olisi tyhmiä, mutta kiinnostuksen kohteet ovat täysin erilaiset.
No se työpaikan Hulkeista tältä erää. Meidän perheen Hulkki myös isäksi kutsuttu paistoi minulle pitkästä aikaa maailmanparhaita lättyjä! Lupasi myös näyttää minulle mistä katsottiin onko autossa tarpeeksi öljyä, kun on päässyt unohtumaan. Alkaa jo huolestuttaa, että tämmöistä raavaan miehen työtä tehdessä ja vielä auton konepellin alle tutustumisen myötä naisellisuuteni alkaa pikkuhiljaa kadota. Siksipä suuntasin äiskän ja siskon kanssa kalakylpylään hoidattamaan varpaani. Kalat siis nassuttavat kuolleen ihosolukon nälkäisiin kitoihinsa ja auttavat näin ihoa uusiutumaan. Ensin vähän jännitti laittaa jalat kaloja kuhisevaan veteen ja vähän kutitti, mutta melko pian jalat tottuivat kutitukseen. Ihanaa kun tällaisia uusia juttuja rantautuu Kokkolaan, mutta pahoin pelkään, ettei tällainen yksitysyritys tule pärjäämään Kokkolan pikku kaupungissa. Toivotaan kuitenkin parasta, sillä nuo pikku kalat hurmasivat ainakin minut!
Ihanaa kesäistä auringonpaistetta odotellessa tuhlaan muutaman päivän ylitöihin dollarin kuvat silmissä. Seuraavassa päivityksessä selviää vihdoin polven kohtalo, saanko terveen paperit vai pilasinko puolenvuoden tiukan kuntoutuksen jääräpäisyydelläni raahautuessa buranan voimin maratonilla maaliin saakka.
Sormet ristissä aurinkoa toivoen Rosa kuittaa kellon ollessa 2:38 eikä _yhtään_ meinaa väsyttää!
Paras ystäväni keittiövaaka
Jos edellisen postauksen suunnistushehkutuksen jälkeen en saanut hullun leimaa, saan sen viimeistään nyt. Aion paljastaa ruokavalion, jota päätimme kesän aikana noudattaa serkkuni kanssa. Se, onko toinen meistä pysynyt listan ruuissa, mutta söinpäs itsekkin tänään pitsan.. Että ei tässä nyt kuitenkaan ihan hirvittävän tiukalla linjalla mennä. Joka tapauksessa kyseessä on ihmiskoetyylinen ja oman itsensä ja itsekurinsa haastamiseen liittyvä juttu. Tietenkin säännöllinen syöminen ja terveellinen ruoka on hyvästä ja vajaan kahden viikon aikana omasta varresta on lähtenyt noin 1,5 kg. Ehkä se sittenkin on joku dieetti, no who cares, siinä saa ainaki syyä PALJON! Ja olen kyllä syönyt esimerkiksi kolme päivää ihan mitä sattuu sekä vähän jouttunut töiden takia soveltamaan aterioita.
Juttuhan on se, että ruokailu on säännöllistä. Ruokaa ahdetaan massuun 2-4 eli minun käsitykseni mukaan tasantarkkaan kolmen tunnin välein :D
Päivähän alkaa tietysti aamupalalla, joka sisältää 45g kaurahiutaleita (jotka yleensä olen keittänyt puuroksi asti) sekä valinnan mukaan 150g mehukeittoa tai 100g marjoja. Oikeasti pitäisi syödä myös 50g raejuustoa, mutta raejuusto puuron joukossa tai paljaaltaan yöksistä. En siis ole syönyt sitä!
Seuraavaksi, kolmen tunnin kuluttua, syödään lounas. Lounas sisältää raejuustoa 25g ja tässä yhteydessä se menee alas. Lisäksi syödään 200g kasviksia, mitä nyt ikinä tekee mieli, sekä 100g kanaa, naudanlihaa tai kalaa. Ja hyvin onnistuu.
Välipalana on proteiinipatukka, jonka olen kyllä toisinaan korvannut rahkalla ja marjoilla. Lienee ihan sallittua.
Päivällinen on muuten sama kuin lounas, mutta raejuuston tilalla on 40g pastaa, riisiä tai perunaa. Ja lopuksi iltapalalla 250g rahkaa ja oman mielen mukaan 100g marjoja tai 150g mehukeittoa.
I know, kuulostaa typerältä punnita kaikki suupalat ja on oikeasti välillä raivostuttavaa leikellä niitä hemmetin kanapihvejä jotka painaa yleensä noin 120g. Mutta se on tavallaan ihan hauskaakin, ei tätä pidemmän päälle varmaan jaksa, mutta eihän tässä nyt loppuelämää ollakkaan keittiövaa'an armoilla. Nuo määrät on oikeasti aika isoja ja ei oo kyllä nälkä päässy yllättään. Paitsi tänään, kun mentiin kavereitten kanssa keskustaan syömään niin aamupalasta oli jo aikaa 6 tuntia ja nälkä aivan jäätävä. Sorruin sitten pitsaan ja äsken ostin vähän salmiakkia kaupasta. Mutta ei se mitään!
Huomenna mää lähen telttaretkelle Jämsän suuntaan! Vapise Minna Kauppi, SK Väärät Pois on jälleen matkalla Venloihin!
-Anna
Juttuhan on se, että ruokailu on säännöllistä. Ruokaa ahdetaan massuun 2-4 eli minun käsitykseni mukaan tasantarkkaan kolmen tunnin välein :D
Päivähän alkaa tietysti aamupalalla, joka sisältää 45g kaurahiutaleita (jotka yleensä olen keittänyt puuroksi asti) sekä valinnan mukaan 150g mehukeittoa tai 100g marjoja. Oikeasti pitäisi syödä myös 50g raejuustoa, mutta raejuusto puuron joukossa tai paljaaltaan yöksistä. En siis ole syönyt sitä!
Seuraavaksi, kolmen tunnin kuluttua, syödään lounas. Lounas sisältää raejuustoa 25g ja tässä yhteydessä se menee alas. Lisäksi syödään 200g kasviksia, mitä nyt ikinä tekee mieli, sekä 100g kanaa, naudanlihaa tai kalaa. Ja hyvin onnistuu.
Välipalana on proteiinipatukka, jonka olen kyllä toisinaan korvannut rahkalla ja marjoilla. Lienee ihan sallittua.
Päivällinen on muuten sama kuin lounas, mutta raejuuston tilalla on 40g pastaa, riisiä tai perunaa. Ja lopuksi iltapalalla 250g rahkaa ja oman mielen mukaan 100g marjoja tai 150g mehukeittoa.
I know, kuulostaa typerältä punnita kaikki suupalat ja on oikeasti välillä raivostuttavaa leikellä niitä hemmetin kanapihvejä jotka painaa yleensä noin 120g. Mutta se on tavallaan ihan hauskaakin, ei tätä pidemmän päälle varmaan jaksa, mutta eihän tässä nyt loppuelämää ollakkaan keittiövaa'an armoilla. Nuo määrät on oikeasti aika isoja ja ei oo kyllä nälkä päässy yllättään. Paitsi tänään, kun mentiin kavereitten kanssa keskustaan syömään niin aamupalasta oli jo aikaa 6 tuntia ja nälkä aivan jäätävä. Sorruin sitten pitsaan ja äsken ostin vähän salmiakkia kaupasta. Mutta ei se mitään!
Huomenna mää lähen telttaretkelle Jämsän suuntaan! Vapise Minna Kauppi, SK Väärät Pois on jälleen matkalla Venloihin!
-Anna
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Töitä ja hullua rastikansaa
Kesä, eikä mitään tekemistä. Helteet meni, nyt on kylmä. Ulos lähtiessä pitää pukea päälle takki. Keskikesällä, epäreilua.
Olen aloittanut kesätyöt Punaisen Ristin feissarina. Pimpom. Hei, olen Anna Suomen Punaiselta Ristiltä. Meillä on meneillään nyt kesäkamppanja........... Soitan siis ihmisten ovikelloja ja yritän vakuuttaa ihmisiä avuntyön tärkeydestä. Minusta se on ihan tärkeää, mutta kyllä täytyy myöntää myös, että olen aina suhtautunut vähän negatiivisesti feissareihin. Kyllä, heidänkin työnsä on tärkeää ja kyllä, on tärkeää auttaa vähempiosaisia. En kuitenkaan välitä tyrkyttämisestä ja suosututtelusta. Etenkään kun sitä täytyy tehdä ihan ventovieraille ihmisille. Feissaillessani olen kuitenkin huomannut, että harva rupeaa lahjoittajaksi heti suoraan. Potentiaaliset lahjoittajat tunnistaa melko nopeasti ja sellaisen tullessa vastaan on vaikea luovuttaa heti ensimmäisen emmää nyt oikeen tiiä -vastauksen jälkeen. Ehkä minussakin nähdään potentiaalinen lahjoittaja, kun aina suostutellaan ja taivutellaan.
No, se kesätöistä. Vaikka työni onkin ihan muksaa, pidän kesässä huomattavasti paljon enemmän suunnistuksesta. Nyt joku ajattelee, että yöksistä, juosta nyt joittenkin kangasriekaleiden perässä ja laukkoa ympäri metsiä koko ajan tietoisena siitä, että on vaara eksyä tai tulla karhun syömäksi, idiootit. 15 vuoden aktiivisen ja vähemmän aktiivisen suunnistusurani aikana olen metsässä törmännyt ainoastaan kerran eläimeen. Se oli poro, joka jolkotteli karkuun nähdessään minut. Poron lisäksi olen törmännyt lintuihin. Ihan liian usein. Kärsin lintupelosta ja myönnettäköön, että viime kesänä viimeksi juoksin itkien suorinta tietä maaliin kuullessani huuhkajan huhuilua. Sitten kuulin, että huuhkajalla oli poikasia ja siellä oli jotain lintuihmisiä sitä kuvaamassakin. Olin ihan raivoissani, kun tästä ei oltu kerrottu minulle ennen lähtöä!!
Joka tapauksessa. Olen onnistunut houkuttelemaan pesiksestä tutut kaverini suunnistamaan. Lähdettiin yhtenä vuonna Jukolan viestin yhteydessä juostavaan Venlojen viestiin ja sillä tiellä ollaan vieläkin. Tänä vuonna juostaan jo neljän viesti SK Väärät Pois joukkueella, joskin kokoonpano on vaihdellut siten, että viidestä tyttärestä 4 on mukana kilpailemassa. Eihän me kukaan oikein hyvin osata suunnistaa, mutta hauskaa meillä on aina ollut. Tunnelma maailman suurimmassa viestisuunnistustapahtumassa on ainutlaatuinen ja se, että voi valvoa koko yön kisakeskuksessa seuraillen kirkkailla otsalampuilla varustettujen yösuunnistajien letkoja on jotenkin ihmeellistä. Kun väsyttää, voi mennä telttaan ja nukahtaa kilpailukuulutuksen ääneen. En ole varma tiedänkö parempaa.
Suunnituskesäni ei tosin lopu ensi viikonloppuna kisattaviin viesteihin. Olen ilmoittautunut ensimmäistä kertaa sitten 12-sarjalaisuuteni jälkeen rastiviikolle. Tänä vuonna Kainuun rastiviikko järjestetään Vuokatissa ja ihan uutta twistiä monta kertaa koettuun viikkoon tuo se, että yhtä aikaa suunnistetaan MM-mitaleista. Huisia päästä kattoon, kun maailman huiput suunnistaa. Olen ainoa seurueemme ainoa, joka on ilmoittautunut kilpailemaan, muut lähtevät lomalle ja kiertelevät kuntoratoja.
Nähtäväksi jää, miten selviän metsästä ja osaanko enää suunnistaa. Odotan kuitenkin jo ihan intona, että saan kartan käteen ja pääsen metsään. Parasta terapiaa, koska jos ajatus lähtee harhailemaan niin ollaan hukassa. Siispä intopinkeenä ja hyviä kelejä toivoen (Jukolassa on satanut joka kerta, kun ollaan oltu) lähden tähän keskiviikkotyöpäivään!
-Anna
Olen aloittanut kesätyöt Punaisen Ristin feissarina. Pimpom. Hei, olen Anna Suomen Punaiselta Ristiltä. Meillä on meneillään nyt kesäkamppanja........... Soitan siis ihmisten ovikelloja ja yritän vakuuttaa ihmisiä avuntyön tärkeydestä. Minusta se on ihan tärkeää, mutta kyllä täytyy myöntää myös, että olen aina suhtautunut vähän negatiivisesti feissareihin. Kyllä, heidänkin työnsä on tärkeää ja kyllä, on tärkeää auttaa vähempiosaisia. En kuitenkaan välitä tyrkyttämisestä ja suosututtelusta. Etenkään kun sitä täytyy tehdä ihan ventovieraille ihmisille. Feissaillessani olen kuitenkin huomannut, että harva rupeaa lahjoittajaksi heti suoraan. Potentiaaliset lahjoittajat tunnistaa melko nopeasti ja sellaisen tullessa vastaan on vaikea luovuttaa heti ensimmäisen emmää nyt oikeen tiiä -vastauksen jälkeen. Ehkä minussakin nähdään potentiaalinen lahjoittaja, kun aina suostutellaan ja taivutellaan.
No, se kesätöistä. Vaikka työni onkin ihan muksaa, pidän kesässä huomattavasti paljon enemmän suunnistuksesta. Nyt joku ajattelee, että yöksistä, juosta nyt joittenkin kangasriekaleiden perässä ja laukkoa ympäri metsiä koko ajan tietoisena siitä, että on vaara eksyä tai tulla karhun syömäksi, idiootit. 15 vuoden aktiivisen ja vähemmän aktiivisen suunnistusurani aikana olen metsässä törmännyt ainoastaan kerran eläimeen. Se oli poro, joka jolkotteli karkuun nähdessään minut. Poron lisäksi olen törmännyt lintuihin. Ihan liian usein. Kärsin lintupelosta ja myönnettäköön, että viime kesänä viimeksi juoksin itkien suorinta tietä maaliin kuullessani huuhkajan huhuilua. Sitten kuulin, että huuhkajalla oli poikasia ja siellä oli jotain lintuihmisiä sitä kuvaamassakin. Olin ihan raivoissani, kun tästä ei oltu kerrottu minulle ennen lähtöä!!
Joka tapauksessa. Olen onnistunut houkuttelemaan pesiksestä tutut kaverini suunnistamaan. Lähdettiin yhtenä vuonna Jukolan viestin yhteydessä juostavaan Venlojen viestiin ja sillä tiellä ollaan vieläkin. Tänä vuonna juostaan jo neljän viesti SK Väärät Pois joukkueella, joskin kokoonpano on vaihdellut siten, että viidestä tyttärestä 4 on mukana kilpailemassa. Eihän me kukaan oikein hyvin osata suunnistaa, mutta hauskaa meillä on aina ollut. Tunnelma maailman suurimmassa viestisuunnistustapahtumassa on ainutlaatuinen ja se, että voi valvoa koko yön kisakeskuksessa seuraillen kirkkailla otsalampuilla varustettujen yösuunnistajien letkoja on jotenkin ihmeellistä. Kun väsyttää, voi mennä telttaan ja nukahtaa kilpailukuulutuksen ääneen. En ole varma tiedänkö parempaa.
Suunnituskesäni ei tosin lopu ensi viikonloppuna kisattaviin viesteihin. Olen ilmoittautunut ensimmäistä kertaa sitten 12-sarjalaisuuteni jälkeen rastiviikolle. Tänä vuonna Kainuun rastiviikko järjestetään Vuokatissa ja ihan uutta twistiä monta kertaa koettuun viikkoon tuo se, että yhtä aikaa suunnistetaan MM-mitaleista. Huisia päästä kattoon, kun maailman huiput suunnistaa. Olen ainoa seurueemme ainoa, joka on ilmoittautunut kilpailemaan, muut lähtevät lomalle ja kiertelevät kuntoratoja.
Nähtäväksi jää, miten selviän metsästä ja osaanko enää suunnistaa. Odotan kuitenkin jo ihan intona, että saan kartan käteen ja pääsen metsään. Parasta terapiaa, koska jos ajatus lähtee harhailemaan niin ollaan hukassa. Siispä intopinkeenä ja hyviä kelejä toivoen (Jukolassa on satanut joka kerta, kun ollaan oltu) lähden tähän keskiviikkotyöpäivään!
-Anna
tiistai 4. kesäkuuta 2013
What ever it takes
Heissan och hälsningar från Stockholm! Pirun kylymähän siellä oli verrattuna näihin pohjosen helteisiin. Juoksupäivänä oli lämmintä aamulla jopa 19 astetta, mutta oman juoksuni päätyttyä traagisiin tapahtumiin 12km:n juoksun jälkeen alkoi hetken päästä sataa vettä ja lämmintä oli ehkä vain 15. Tuossa vaiheessa olin jo masentumassa ja aloittelemassa nälkälakkoani keskeytystä seuranneen vi****ksen johdosta.
Kaikkihan kuitenkin alkoi lähes 12 tunnin yöunilla, voin paljastaa, että tuli tarpeeseen! Hyvä aamupala syötiin siinä melko rauhassa. Rosa malttoi syödä pöydän ääressä, mutta stalkkeriluonteeni pakotti minut istumaan ikkunalaudalla ja vahtaamaan silmä kovana ohi kulkevia mahdollisesti juoksijoita. Joka kerta, kun joku meni ohitse lenkkarit jalassa ja näytti edes vähän siltä, että saattaisi olla tänään lähtöviivalla meidän kanssa, totesin, että ei hitto, taas tuolla on joku jo aamulenkillä herättelemässä kroppaa. Yliarvostettua! (?)
Meillä oli hyvät eväät ja hienot vaatteet. Meillä oli kivaa, mutta vain alussa. Tai oikeastaan itse olin alusta asti pahalla tuulella. Epämuodostuneet varpaani kipeytyvät rasituksesta silloin tällöin. Todella riippuvaista päivästä ja rasituksen määrästä. Kävi sitten hyvä tuuri ja ne kipeyty edellisenä päivänä, mikä oikeastaan tarkoitti heti suoraan sitä, ettei kannata edes haaveilla koko matkan juoksemisesta.
Urheasti kuitenkin lähdin matkaan ja päätin mennä niin pitkälle kuin pystyin. Pienet kipuilut ja vihlaisut alkoivan siinä 7 km kieppeillä. Kun 11 km:n jälkeen sattui jo niin paljon, että jouduin juoksemaan irvistys naamalla, jouduin toteamaan, että nyt on tämä leikki ohi. Juoksin kuitenkin vielä 12 kilsaan, missä oli huoltopiste ja saatoin ilmoittaa keskeytykseni. Siitä hetkestä alkoi kyllä oma via dolorosani sille päivää. Itkeä tihrustin ehkä seuraavat 6 tuntia. Lakkaamatta, taksissa, stadionilla, metrossa, puhelimessa kotiin, hotellilla, hotellin alakerran baarissa ja vielä siinäkin vaiheessa, kun Rosa kulki toisen kerran hotellimme ohi, jolloin hänellä oli takanaan jo 38 km. No mutta parempi itkuiset vimppojen kilsojen tsempit kuin ei tsemppejä ollenkaan.
Nyt, kun on jo keskiviikko ja olen pian lähdössä kätilön pääsykokeisiin tai no haastatteluun, ei enää harmita niin paljon. Tuli ehkä vain entistä kovempi tsemppi mennä ja näyttää noille varpaille närhen munat. Että Stockholm, I'll be back, jag ska komma tillbaka.
-Anna
Kaikkihan kuitenkin alkoi lähes 12 tunnin yöunilla, voin paljastaa, että tuli tarpeeseen! Hyvä aamupala syötiin siinä melko rauhassa. Rosa malttoi syödä pöydän ääressä, mutta stalkkeriluonteeni pakotti minut istumaan ikkunalaudalla ja vahtaamaan silmä kovana ohi kulkevia mahdollisesti juoksijoita. Joka kerta, kun joku meni ohitse lenkkarit jalassa ja näytti edes vähän siltä, että saattaisi olla tänään lähtöviivalla meidän kanssa, totesin, että ei hitto, taas tuolla on joku jo aamulenkillä herättelemässä kroppaa. Yliarvostettua! (?)
Meillä oli hyvät eväät ja hienot vaatteet. Meillä oli kivaa, mutta vain alussa. Tai oikeastaan itse olin alusta asti pahalla tuulella. Epämuodostuneet varpaani kipeytyvät rasituksesta silloin tällöin. Todella riippuvaista päivästä ja rasituksen määrästä. Kävi sitten hyvä tuuri ja ne kipeyty edellisenä päivänä, mikä oikeastaan tarkoitti heti suoraan sitä, ettei kannata edes haaveilla koko matkan juoksemisesta.
Urheasti kuitenkin lähdin matkaan ja päätin mennä niin pitkälle kuin pystyin. Pienet kipuilut ja vihlaisut alkoivan siinä 7 km kieppeillä. Kun 11 km:n jälkeen sattui jo niin paljon, että jouduin juoksemaan irvistys naamalla, jouduin toteamaan, että nyt on tämä leikki ohi. Juoksin kuitenkin vielä 12 kilsaan, missä oli huoltopiste ja saatoin ilmoittaa keskeytykseni. Siitä hetkestä alkoi kyllä oma via dolorosani sille päivää. Itkeä tihrustin ehkä seuraavat 6 tuntia. Lakkaamatta, taksissa, stadionilla, metrossa, puhelimessa kotiin, hotellilla, hotellin alakerran baarissa ja vielä siinäkin vaiheessa, kun Rosa kulki toisen kerran hotellimme ohi, jolloin hänellä oli takanaan jo 38 km. No mutta parempi itkuiset vimppojen kilsojen tsempit kuin ei tsemppejä ollenkaan.
Nyt, kun on jo keskiviikko ja olen pian lähdössä kätilön pääsykokeisiin tai no haastatteluun, ei enää harmita niin paljon. Tuli ehkä vain entistä kovempi tsemppi mennä ja näyttää noille varpaille närhen munat. Että Stockholm, I'll be back, jag ska komma tillbaka.
-Anna
Tilaa:
Kommentit (Atom)