Heissan och hälsningar från Stockholm! Pirun kylymähän siellä oli verrattuna näihin pohjosen helteisiin. Juoksupäivänä oli lämmintä aamulla jopa 19 astetta, mutta oman juoksuni päätyttyä traagisiin tapahtumiin 12km:n juoksun jälkeen alkoi hetken päästä sataa vettä ja lämmintä oli ehkä vain 15. Tuossa vaiheessa olin jo masentumassa ja aloittelemassa nälkälakkoani keskeytystä seuranneen vi****ksen johdosta.
Kaikkihan kuitenkin alkoi lähes 12 tunnin yöunilla, voin paljastaa, että tuli tarpeeseen! Hyvä aamupala syötiin siinä melko rauhassa. Rosa malttoi syödä pöydän ääressä, mutta stalkkeriluonteeni pakotti minut istumaan ikkunalaudalla ja vahtaamaan silmä kovana ohi kulkevia mahdollisesti juoksijoita. Joka kerta, kun joku meni ohitse lenkkarit jalassa ja näytti edes vähän siltä, että saattaisi olla tänään lähtöviivalla meidän kanssa, totesin, että ei hitto, taas tuolla on joku jo aamulenkillä herättelemässä kroppaa. Yliarvostettua! (?)
Meillä oli hyvät eväät ja hienot vaatteet. Meillä oli kivaa, mutta vain alussa. Tai oikeastaan itse olin alusta asti pahalla tuulella. Epämuodostuneet varpaani kipeytyvät rasituksesta silloin tällöin. Todella riippuvaista päivästä ja rasituksen määrästä. Kävi sitten hyvä tuuri ja ne kipeyty edellisenä päivänä, mikä oikeastaan tarkoitti heti suoraan sitä, ettei kannata edes haaveilla koko matkan juoksemisesta.
Urheasti kuitenkin lähdin matkaan ja päätin mennä niin pitkälle kuin pystyin. Pienet kipuilut ja vihlaisut alkoivan siinä 7 km kieppeillä. Kun 11 km:n jälkeen sattui jo niin paljon, että jouduin juoksemaan irvistys naamalla, jouduin toteamaan, että nyt on tämä leikki ohi. Juoksin kuitenkin vielä 12 kilsaan, missä oli huoltopiste ja saatoin ilmoittaa keskeytykseni. Siitä hetkestä alkoi kyllä oma via dolorosani sille päivää. Itkeä tihrustin ehkä seuraavat 6 tuntia. Lakkaamatta, taksissa, stadionilla, metrossa, puhelimessa kotiin, hotellilla, hotellin alakerran baarissa ja vielä siinäkin vaiheessa, kun Rosa kulki toisen kerran hotellimme ohi, jolloin hänellä oli takanaan jo 38 km. No mutta parempi itkuiset vimppojen kilsojen tsempit kuin ei tsemppejä ollenkaan.
Nyt, kun on jo keskiviikko ja olen pian lähdössä kätilön pääsykokeisiin tai no haastatteluun, ei enää harmita niin paljon. Tuli ehkä vain entistä kovempi tsemppi mennä ja näyttää noille varpaille närhen munat. Että Stockholm, I'll be back, jag ska komma tillbaka.
-Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti