Parissa päivässä ehti koko elämä kääntyä taas päälaelleen! Uskomatonta miten totaalisesta epätoivosta voi nousta hetkessä pilvien yläpuolelle paistattelemaan auringon valossa. Kaikki alkoi ylitöistä, jotka ei selvästikkään sovi mulle, sillä onnistuin väsyneenä jopa hajottamaan 3 lekaa. Kyllä kolme! Lähtiessäni kotiin toisesta ylityöstä olin niin väsynyt, että jopa lusikan putoaminen olisi saattanut aiheuttaa hirvittävän itku-hysteria kohtauksen. Menin hetkeksi nukkumaan ja sitten lähdin junalla Oulua kohti ja junamatka meni aikalailla nukkuessa myös, joten perille päästyä olin ihmeellisessä euforisessa koomatilassa, ettei mikään tuntunut oikein miltään. Seuraavana aamuna heräsin pitkän yön jälkeisessä onnellisuuden tunteessa ja lähdin yliopistolle tulostamaan artikkeleita kandia varten. Kävin sitten samalla juttelemassa kandi ohjaajalleni ja hän kertoi, että olisi mahdollista hakea kandiaiheeseni liittyvää rahoitusta ja jos (erittäin pieni mahdollisuus) rahoitusta saataisin, voisin mahdollisesti tehdä gradun! Hölmöä innostua, kun aikaa on niin vähän kandin värkkäämiseen ja rahoitusmahdollisuus on todella pieni, mutta unelmistahan se elämä yleensäkkin koostuu. Pakko tässä välissä mainita, vaikken yleensä hirveästi suomalaisesta musiikista pidä enkä varsinkaan iskelmä tyyppisestä, mutta Jonna Tervomaan Minä Toivon on aivan mahtava! Sanoitus on mielestäni aivan paras, sillä juuri tätä minäkin haluan mun elämältä. Haluan tehdä kaiken ja nähdä kaiken ja kun sanon kaiken tarkoitan sekä sitä ihanaa että kamalaa mitä elämään kuuluu. Kun mun polvi hajosi viime syksynä, tuntui että tässä se oli, mun elämä loppu tähän, mutta nyt kun se on jo melkein parantunut olen onnellinen jokaisesta juoksuaskeleesta, joka repii reisilihasta, koska sitä tunnetta en oo pitkään aikaan saanu tuntee. Tosiaan fysioterapiassa ei mennyt ihan niin hyvin kuin toivoin ja viimeinen totuus on, ettei se ole vielä kunnossa. Koordinaatio/kestävyyskyky on 15% vasempaa jäljessä ja 10% olisi hyväksyttävän rajoissa, mutta mulle riittää että juoksin maratonin ja fyssari lupasi tuon eron tasottuvan pikkuhiljaa, kun alan uskaltaa tehdä tosissaan tuolla oikealla.
Päivä parani kerta hujauksella, kun sain helpotettua mun Annaikävää, vaikka vain kovin pikaisesti ehdittiin nähdä. Niin ja nähtiinpä kaksi kemistiä treffeillä!!! Ihanaa kun tietää juoruja muita aiemmin!! Parhaat uutiset tuli kuitenkin Kokkolasta, sillä mulle oli tullut kirje Irlannista! En voinut uskoa todeksi, koska olin jo täysin luopunut toivosta ja asennoitunut palaavani syksyllä Oulun riemunkirjavaan yliopistoon, mutta kirje oli vihdoin tullut perille! Käskin äitin heti avata ja kun äiti ensimmäisenä sanoi siellä olevan asuntoesitteen tiesin sen!! OLIN PÄÄSSYT SISÄÄN!!!! IRLANTIIN!! DUBLINIIN!! MINÄ!!! Sekosin täysin ja soitin KAIKILLE ja päivitin tietysti facebookkiin. Samalla kiertelin kaupunkia täysin päämäärätömästi ja kun kello alkoi lähestyä Jonnan tapaamisaikaa tuli hoppu hoksata missä olen ja miten löydän Biskettiin. Tajusin olevani kenkäkaupassa, mutta jostain syystä kaikki ovet oli piilotettu, joten jouduin kääntymään myyjän puoleen, joka hetkellisen tuijotuksen jälkeen korjasi kasvoilleen palvelen ilomielin-ilmeen ja ohjasi minut lähimmälle ovelle. Harhailin kohti Biskettiä ja säikähdin Jonnan tervehtiessä minua iloisesti. Pikaisen halaamisen jälkeen kerroin ja voi kuinka ihanaa olikaan kertoa, kun näki että toinen oli onnellinen minun puolesta. Saatuamme herkulliset leivokset (suosittelen mustikkakoria) eteemme puhuimme ja nauroimme aivan älyttömästi ja taisimmepa saada muutaman vihaisen katseen viereisistä pyödistä, mutta se ei haitannut yhtään! Jonna paljasti, että niiden kissalle olisi pentuja tulossa, joten aloin suunnitella Simon reissua! Kaikkiaan päivä oli yksi parhaimpia mitä muistan elämässäni olleen!
Tähän loppuun vielä anteeksipyyntö huutomerkkien ylikäytöstä en vaan voi sille mitään :D
-Rosa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti