Jos jumpan kanssa voisi mennä naimisiin..

... niin menisin! HETI!

AAAAAAAAAAAAAAAAA! Näin tekis mieli huutaa! Ei raivosta, kiukusta tai turhautumisesta vaan onnesta, jota koen nykyisin joka maanantai-iltana! Syksyn alussa sain vanhempani puhuttua ympäri maksamaan mulle salikortin Liikuntakeskus Hukkaan. Ja voin kertoa, etten ole hetkeäkään katunut sitä työtä, minkä vinkumiseni kanssa tein! Löytyy kuntosalia, tennistä, sulkkista ja vaikka mitä, mutta ennen kaikkea ryhmäliikuntojen tarjonta on aivan mahtava! En melkein kestä sitä tunnetta! Katson "lukujärjestystä" ja olo on kuin lapsella karkkikaupassa :D

Olen jo löytänyt oman suosikkini, Les milsin tunnin nimeltään Sh'bam! Siellä tanssitaan hittibiisien tahdissa. Olen käynyt viiden eri ohjaajan vetämällä sisällöltään samalla tunnilla ja sitä kautta tajunnut sen miten suuri merkitys ohjaajalla on ryhmäliikunnassa! Maanantain tunnin vetää aina Heidi, mun ehoton lemppari ryhmäliikuntaohjaajista _ikinä_. Kauhee tsemppi ja hyvät jutut. Vaikka monesti menee tunnille pitkän päivän jälkeen väsyneenä ja nuutuneena, en ole yhtään kertaa poistunut tunnilta muuten kuin maailman levein hymy naamalla ja täynnä uutta energiaa! Mikä ihana tapa aloittaa viikko.

Noniin, hypetys sikseen, mutta pysytään aiheessa! Ajattelin paljastaa vähän urheilutaustojani.

Olen tällä hetkellä 20 vuotias (perjantaina jo 21), ja ison osan tähän astisesta elämästäni olen pelannut junttikuulaa eli pesäpalloa. 10 kokonaista kautta hakkasin tuota pientä vihreää palloa mailalla ja nappailin sitä kiinni räpylällä. Pidin siitä, totuin siihen ja kasvoin kiinni. En uskaltanut lopettaa, enkä ehkä halunnutkaan. Se oli elämäntapa. Lopulta kasvoin ulos junnujoukkueista ja silloin tilanne oli Oulussa naisten joukkueen suhteen vähän heikko ja aloitin yliopisto-opinnot. Päätin, että nyt on aika siirtyä eteen päin.

Ensiksi kävin salilla, uimassa ja satunnaisesti lenkillä. Sitten startattiin maratonprojekti Rosan kanssa. Kun sen loppuhuipennus ei mennyt ihan putkeen sen kaiken stressaamisen ja pakkolenkkeilyn jälkeen, päätin, että nyt höllään. Alan liikkua siten, että nautin siitä oikeasti. Tädilläni oli kortti Hukkaan ja päätin itse hankkia samanlaisen. Ja kuten jo kerroin, se oli hyvä päätös.

Niiden 10 pesisvuoden jälkeen oon löytäny jotain, mistä en ennen tiennytkään! Oon löytäny monta uutta tapaa liikkua, tajunnu, että voin tehä muutaki ku heittää, ottaa kiinni ja huitoa mailalla. Enkä sano tätä siksi, että katuisin pallovuosiani, sieltä on jäänyt käteen esimerkiksi semmonen rakas ystäväporukka, josta moni olisi kateellinen! Mutta olen löytänyt sen paljon puhutun liikunnanriemun, oikeasti. Oon huomannu, kuinka kivaa on se, että joku ohjaa ja puskee eteen päin eikä vaan istua möllötä salin reunalla antaen ohjeita vain jos homma muuttuu eriksi. On kivaa, että se homma muuttuu, se muuttuu koko ajan ja tarpeeksi, ei tarvitse sitä heitto-pallokiinninaps-nopeesti käteen-heitto ja sama toistuu maailman loppuun saakka. Ja se että treeni on erilainen, aina. Kaipaan paljon vaihtelua ja sitä ettei joka kerta tunnu sille, että tekisin tämän saman treenin ihan yhtä hyvin itseksenikin.

Lopuksi vielä mun lempparibiisi tuolta lempparitanssitunnilta:
Ja oli pakko tanssia se läpi :D

Parasta viikkoo!

-Anna