Kateellinen punaisesta karkista?

Nyt kuulumisia Suomen päästä! Rosalaisen postaus oli kyllä ihana, minullakin on kova ikävä <3 Olis muksaa lähteä Jonnan mukana morottaan kaukorakkautta, mutta rahatilanne on hieman heikko, joten tyydyn viikonloppuun kotimaamme pääkaupungissa Helsingissä. Onneksi onnea ja iloa riittää Suomen lisäksi myös Irlantiin!

Täästä pääsen hienolla aasinsillalla, jota en jaksa rakentaa, aiheeseen, jota pohdittiin eilen toisten rakkauksien kanssa. Sain siis lauantai-illan piristykseksi pari ystävää kylään, Sannan ja Elisan. Me kuunneltiin joululauluja ja askarreltiin, makoiltiin lattialla, sohvalla ja sängyllä sekä juotiin teetä ja syötiin näkkäriä! Ja kaiken tuon ohessa juteltiin ja puhuttiin hurjasti ja kaikesta. Yks illan aiheista oli kateus, oletko kateellinen ja kannattaako olla?

Minä henkilökohtaisesti myönnän, että olen ennen ollut aivan hirveän kateellinen kaikille kaikesta. Mietin aina, että miksi tuo on noin kaunis, miksi tuolla on noin paksut hiukset, tuolla rahaa, tuo pääsee aina matkoille ja oikeastaan ihan kaikesta, mitä ikinä jollakulla muulla oli, mutta minulla ei. Olin jopa kateellinen, että en saanut hammasrautoja, silmälaseja tai päässyt tukiopetukseen. Enkä kyllä tiedä miksi. Enkä myöskään tiedä, mikä on se tekijä, joka on poistanut tuon kateusmörön minusta. Ehkä se on vain vanheneminen, kypsyminen. Ja se, että on ymmärtänyt enemmän siitä, kuinka etuoikeutettu on monessakin asiassa. 

En ole ainoa lapsi, enkä ole aina saanut kaikkea mitä haluan ja olen myös joutunut tekemään työtä kinuamieni asioiden tai tavaroiden eteen. Olen myöskin ainoa tyttö, sisarussarjani keskimmäinen. Olen jäänyt poikien varjoon, parka-minä! Mutta koen silti, että en ole ikinä joutunut kärsimään siitä, että olen joutunut jakamaan juttuja isoveljeni ja samanikäisten serkkujeni kanssa. Meillä on ollut aina kivaa keskenään. Nuorempi veljeni on sitten luku erikseen, hän on 10 vuotta nuorempi, joten on jokseenkin vähän lellipentu :D En ole kateellinen pikkuveljelleni, paitsi siitä, että niillä on koulun pihalla trampoliini, enkä ole kateellinen serkuilleni tai isoveljelleni. Pienenä olin. Jos toinen sai punaisen karkin ja jouduin tyytymään siniseen, istuin mökömökö-puussani vähän aikaa. Nykyään syön myös sinisiä karkkeja.

Kateus on sellainen juttu, että jos sitä on elämässä paljon niin menee oma elämä ihan ohi. Pitäisi osata löytää niitä juttuja, mitä itsellä on eikä jatkuvasti haikailla kaikkea lisää. Pitäisi oppia ymmärtämään, että oma elämä on se, jonka saa itse rakentaa ja siitä kuuluu tulla jokaisen itsensä näköinen, ei kopio jonkun toisen omasta. Jos on aina vaan kateellinen jonkun toisen jutuista, eikä voi olla tyytyväinen omiin juttuihinsa, on raskasta elää.

Toisaalta kateus toisen saavutuksesta voi myös antaa vauhtia ja motivaatiota myös jonkun oman unelman toteuttamiseen. Itse olen hakenut lääkikseen ja pieni kateus hiipi viime kesänä mieleeni, kun moni tuttu pääsi sisälle ja itse en. Mutta sitä kovemmin yritän keväällä. Ja lopulta olen vain ollut onnellinen, että kaverit pääsi sisälle. Eihän ole minulta pois, jos joku toinen on onnellinen!

Kerron vielä, että asia, jonka myötä oikeastaan hoksasin sen, että olen oppinut olemaan todella onnellinen toisten puolesta tapahtui ihan vasta. Kaksi ihmistä, joihin olen tutustunut ihan eri reittejä, mutta joista on tullu mulle tosi hyviä kavereita, tutustui toisiinsa ja nyt ne on toisilleen enemmän kuin kavereita. Siinä kyllä kaksi niin ihanaa ihmistä on maailmasta löytäny toisensa, että ei voi kuin hymyillä. Melkein harmittaa, etten itse tajunnut tätä perfect matchiä ja esitelly niitä toisilleen ennen kuin kohtalo teki sen :D 

Ja, koska viimeistä lausetta kirjoittaessani soi tämä ja ei ollut yhtään kuvaa julkaistavaksi, niin olkoon sitten tuo biisi päätös tälle postaukselle :)

-Anna